Iskikö se tänä vuonna meidän perheeseen?

Elokuu alkoi, ja minun lemppari kuukausi käynnistyi. Ei siksi yksin, että voi marjastaa, vaan ne kaikki värit ja tuoksut mitä luonto antaa pian.

Mutta itse asiaan. Hilla, se himottu marja. Mietin että tehempäs sellaisen postauksen, joka laittaa kaikki jotka sen lukee vetämään saappaat jalkaan ja talsimaan jänkiä kohti, mutta ei, sellaista ei tule. Tai ainakin luulen niin.

Tänä vuonna hillahilluus ei iskenyt mieheeni, ja harvemmin minuun (myönnän kerran iskeneen minuunkin). Sillä ei jänkät ympärillä loistaneet oranssina. Hilla kukki ajoissa, mutta pitkä kuiva jakso ja huono pölyttyminen näkyy  hilla sadossa. Paljon löysin kuvan kaltaisia kuivuneita hillan alkuja. Sato on tänä vuonna siis aika laiha. Kaikki mitä olen itse poiminut, olen myös syönyt.

Meidän marjastus oli sitä, että kumpparit jalkaan, takapihalle kippo kourassa hakemaan marjat mitä syödään heti vanilijajäätelön kanssa, myös kreikkalaisen jugurtin kanssa on aika herkkua!

Ollaan käyty myös muutamilla tutuilla paikoilla katsomassa hilloja, on saanut tulla takasin aika tyhjin käsin. Joten jos meillä päin hillaan lähtee, ei kovin isoa sankkoa tarvitse mukaan ottaa tänä vuonna. Kivaahan siellä on käydä, napsia suuhun ne muutamat hillat ja kuunnella hiljaista luontoa. Niin että tervetuloa, vaikkei hillaa olekkaan paljon, Mustikkaa saattaapi tulla kivasti, näyttää ainakin siltä tällä hetkellä.

Kyllä hilla on hyvää mutta sen  reippaita poimijoita ei pidä kadehtia, saatikka ihan joka marjan perässä juosta hulluuteen asti. Vaan nauttia joka marjan poiminnasta ja kuvailla luontoa, hengittää lapin taikaa, niin kuin mie tehin. Loppuun vielä kuva siitä kuinka kaunis kanervan kukinta on juuri tällä hetkellä alueellamme.